Kaiken kokemamme surun ja epäonnen jälkeen päätimme yrittää uudelleen.

Me saisimme lapsemme vielä joskus syliimme asti. Me saisimme onnen.

 

*

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Eihän mikään mene niin kuin toivoisi ja suunnittelisi?

 

Puoli vuotta tuloksetonta yrittämistä takana.

Lapsenkaipuu on suunnaton ja alkaa tuntua kovin lohduttomalta.

Mietin samaa, kuin varmasti monet muutkin tässä tilanteessa olevat,

Mistä minua rangaistaan? Olenko tehnyt jotain väärää? Olenko huono ihminen?

 

Tiedän, että minusta tulisi mitä parhain äiti lapselleni. Antaisin hänelle kaiken sen rakkauden, hellyyden ja huolenpidon mitä hän tarvitsee.

Olen ollut valmis äitiyteen jo niin kovin pitkään. Toivo vain alkaa hiipua.

Esikoiseni menetin enkeleille viime talvena, ja sen jälkeen lapsen saamisesta on tullut lähes pakkomielle.

Minussa herätettiin se sisälläni asuva äiti. Ja sitten lapseni otettiin minulta pois.

Olo ja syli ovat tyhjiä. Kuinka kauan vielä?

 

Jouluhaavetta odotellaan toteutuvaksi. Vielä reilu viikko odottelua, ja sitten karu paluu takaisin maanpinnalle, tai sitten onnellinen valmistautuminen vanhemmuuteen ja raskauteen!

Pidetään peukkuja pystyssä, vaikkakin pessimistinen luonteeni on jo valmistautunut jälleen kerran tulevaa turhautumista ja epätoivoa varten.