Kaiken kokemamme surun ja epäonnen jälkeen päätimme yrittää uudelleen.

Me saisimme lapsemme vielä joskus syliimme asti. Me saisimme onnen.

 

*

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Eihän mikään mene niin kuin toivoisi ja suunnittelisi?

 

Puoli vuotta tuloksetonta yrittämistä takana.

Lapsenkaipuu on suunnaton ja alkaa tuntua kovin lohduttomalta.

Mietin samaa, kuin varmasti monet muutkin tässä tilanteessa olevat,

Mistä minua rangaistaan? Olenko tehnyt jotain väärää? Olenko huono ihminen?

 

Tiedän, että minusta tulisi mitä parhain äiti lapselleni. Antaisin hänelle kaiken sen rakkauden, hellyyden ja huolenpidon mitä hän tarvitsee.

Olen ollut valmis äitiyteen jo niin kovin pitkään. Toivo vain alkaa hiipua.

Esikoiseni menetin enkeleille viime talvena, ja sen jälkeen lapsen saamisesta on tullut lähes pakkomielle.

Minussa herätettiin se sisälläni asuva äiti. Ja sitten lapseni otettiin minulta pois.

Olo ja syli ovat tyhjiä. Kuinka kauan vielä?

 

Jouluhaavetta odotellaan toteutuvaksi. Vielä reilu viikko odottelua, ja sitten karu paluu takaisin maanpinnalle, tai sitten onnellinen valmistautuminen vanhemmuuteen ja raskauteen!

Pidetään peukkuja pystyssä, vaikkakin pessimistinen luonteeni on jo valmistautunut jälleen kerran tulevaa turhautumista ja epätoivoa varten.

Helmikuu 2011

Raskausviikko 16

Ja sairaalassa he kertoivat sen kaiken nyt olevan ohi.

 

Lääkkeitä, kipua, lääkkeitä, kipua.

En minä siitä fyysisestä kivusta kyennyt valittamaan, tuntui kuin olisin ansainnut sen.

Mutta se mitä tunsin sisälläni. Ensimmäistä kertaa todella ymmärsin, mitä ihmiset tarkoittavat sillä tunteella,

kun sydän särkyy. Se todella särkyi ja sen mukana kaikki muukin.

 

Kuinka selvitä oman lapsen menettämisestä?

Ei sitä voi ennen omaa raskauttaan ymmärtää, kuinka suuri side itsensä sisällä kasvavaan pienokaiseen ehtii syntyä

lyhyessäkin ajassa.

Kaikki ne haaveet, valmiiksi mietitty lastenhuone, pienen pienet vauvanvaatteet..

Koti, mies, ystävät. Kaikki ympärillä muistutti ja satutti.

 

Ensimmäiset kuukaudet elin sumussa. Eristäydyin kaikesta, en osannut edes itkeä.

Kipu oli sanoinkuvaamatonta ja minä tunnuin tyhjältä. Tuntui tyhjältä.

 

Aloin vihaamaan kaikkea, itseäni, ystäviäni ja koko maailmaa.

Tuntui epäreilulta kuulla ystävien tulleen raskaaksi, ja katkeroidun seuratessani heidän onneaan.

 

Sairastuin paniikkihäiriöön puhumattomuuteni takia.

Mutta kuinka kertoa tästä tuskasta, näistä tunteista kenellekään?

En osannut muuttaa ajatuksiani sanoiksi, ja tuntuu etten osaa sitä vieläkään.

 

Hetkittäin luulen, että suru alkaa helpottaa,

että tuska alkaa katoamaan, mutta pienikin asia tuo ne takaisin.

Ne ovat läsnä kokoajan, enkä tiedä kuinka jatkaa eteenpäin.

 

Voi rakas,

äidillä on kova ikävä sinua!

 

Minä olen niitä ihmisiä, jotka elävät elämänsä tarrautuen kynsin ja hampain menneisyyteen.

Me emme osaa olla jossittelematta, haaveilematta takaisin paluusta.

Jokainen päivä koostuu pohdinnasta, ikävöinnistä, vanhan muistelusta.

Koska meidän mielestämme sanonta 'ennen kaikki oli paremmin' pitää paikkaansa. Ja se on meille totuus.

 

Kaikki ne ihmiset, jotka olen elämästäni omien tai muiden virheiden seurauksena menettänyt,

he eivät koskaan tule enää olemaan osa elämääni, mutta jaksan silti toivoa.

Minun täytyy toivoa, koska en voi uskoa, että elämällä olisi minulle parempaa tarjottavana,

kuin se minkä olen jo menettänyt. Koska he olivat parhaimpia. Kaikki se oli täydellistä.

 

Ikävä hiipii mieleen varoittamatta.

Sekunnin yksinäinen hetki riittää siihen, että palaan jälleen kaipaamaan kaikkia heitä,

joita ei enää ole.

Ennen olin elämäniloinen, ulospäin suuntautunut ja ystävällinen nuori nainen.

Nykyään siitä on jäljellä enää vain ulkokuori, se, minkä näytän muille ihmisille, koska minä en kaipaa heidän sääliään.

Monien pettymyksien kautta olen päässyt tähän tilanteeseen, missä leijailen nyt.

En sanoisi olevani masentunut, olen vain pettynyt epäreiluuteen, jolle en ole löytänyt syytä, en selitystä.

Uskoni mihinkään suurempaan voimaan, joka ohjailisi meitä, olen kadottanut jo aikoja sitten,

enkä enää jaksa ymmärtää, miten ihmiset ammentavat itselleen voimaa jatkaa jostain sellaisesta.. Näkymättömästä.

 

Ihmiset joiden luulin rakastavan minua eniten tässä maailmassa, olivatkin ne, jotka pettivät ja satuttivat minua pahiten. 

Hädän hetkellä he käänsivät selkänsä minulle, eikä kukaan tullut ja ojentanut kättään auttaakseen minua.

 

Elämäni ei koskaan ole ollut 'normaalia' nuoren elämää.

Jouduin näkemään kaiken pahan mitä tämä maa päällään kantaa. Aivan liian aikaisin ja aivan liian usein.

Enkä tästä syystä ole koskaan oikein osannut suhtautua mihinkään positiivisesti. Aina jossain piileskeli asian varjopuoli,

joka voisi hypätä kimppuun milloin tahansa.

 

Löysin elämälleni uuden suunnan v. 2009.

Ensimmäistä kertaa minä todella uskoin, että kaikki tulisi menemään hyvin,

että nyt kaikki se paha korvattaisiin minulle hyvällä.

Pääsin unelmieni kouluun opiskelemaan unelmieni ammattiin!

Sain itselleni ystäviä, jonkalaisia minulla ei koskaan aiemmin ollut ollut. Luotettavia, aitoja ystäviä.

 

Vuodenvaihde 2011 kuitenkin palautti minut takaisin maanpinnalle ja siitä alkoi jyrkkä alamäki, mikä ei ole loppunut vieläkään.

Kaiken uuden kanssa alku on AINA hankalaa,

täytyy opetella liian monta uutta asiaa, ja siksi tämäkin tuntuu taas aivan liian vaikealta.

En pidä luovuttamisesta, mutta minulla on tapana luovuttaa.

Aina vaikeuden kohdatessani jaksan hetken yrittää eteenpäin, yrittää uudelleen.

Seinä tulee kuitenkin vastaan nopeasti. Minä lopetan, jätän kesken. Minä pakenen. Aina.

 

Mutta tällä kertaa aion tehdä loppuun! Minä aion saada tämän blogin toimimaan ja tottelemaan minua.

Minulla ei ole muita vaihtoehtoja. Jos aion jaksaa ajatuksieni kanssa eteenpäin tässä elämässä, minun täytyy saada

kerrottua tunteistani ja ajatuksistani jollekin. Tai ei välttämättä edes jollekin, vaan jonnekin.

Minun täytyy saada kirjoittaa!

 

/m